Huomenta,

oli kiva kuulla sinusta. Toivottavasti jatkamme yhteydenpitoa vastedeskin. Täällä on pakkanen. Puin juuri Tyttärelle toppahaalarin päälle ja Mies lähti viemään pikkuisen hoitopaikkaan. Minä jäin tiskaamaan ja lähden kohta töihin. Sellaista arkista touhua täällä tänään. Ja useimpina muinakin päivinä. Mutta arkiaamuinakin on mukava herätä siihen, kun Tytär kömpii pystyyn pinnasänkynsä pinnoja vastan ja huhuilee vauvakielellään ovatko vanhemmat jo heränneet.
   Tyttären syntymän jälkeen olen huomannut, että vahdin reviiriäni aika tiukasti, paljon tiukemmin kuin ennen. Jopa omilta vanhemmiltani. Tai lähinnä Äidiltäni. Lapsi ei kai koskaan lakkaa olemasta lapsi, josta pitää huolehtia. Muistuta minua joskus, että kerron lisää tuosta huolehtimisesta, siihen kun voi sisällyttää aika paljon kaikenlaista. Mutta se reviiri, olen itse kokenut lapsuudessani asioita, joita en halua Tyttären kokevan. Tiedän kyllä, että varmasti tulen tekemään virheitä, mutta sentään uusia sellaisia. Toivottavasti ne virheet eivät kuitenkaan jätä pysyviä haavoja, sellaisia joiden olemassaolon itsessäni huomasin vasta hiljan. Tähän asti olen kuvitellut, että ne ovat osa minua ja niin kuuluu olla. Nyt olen tajunnut, että ei, haavojen on aika umpeutua, ne saavat parantua, minun täytyy irtautua. Ja muodostaa se oma reviirini, jonka suojassa Tyttäreni voi kasvaa haavoittumatta ainakaan ulkopuolisten sanoista ja teoista. Myönnettäköön, että rajariitoja on ollut muutama. Onneksi on maantieteellistä etäisyyttä.

Nyt aamupalalle ja töihin. Pidä huolta itsestäsi.

t. Keskimmäinen